Kodin parhaudesta ja Gigoloiden surkeudesta

Olin/olimme melkein kaksi kuukautta talovahteina tässä jonkin matkan päässä. Erilaista kuin kerrostalossa, pienet asiat: sateen ropina kattoon, puiden havina tuulessa, linnut ja toiset linnut, ukkosen jyrähtely, hiljaisuus. 
    Olen niin herkkä virittäytymään eri taajuuksille, että kotiinpaluu on ollut pieni kulttuurishokki. Mikä on huvittavaa, koska olimme kävely- tai ainakin pyöräilymatkan päässä, ja tuli käytyä kotona kuitenkin melkein joka toinen päivä. Tosin autolla, koska jalka. 
    Eilen iskivät viikonlopun kaupungin äänet: sireenit, humalassa huutavat ja ryhmissä loilottavat miehet, kiljuvat naiset, jyskytykset naapureista, kirkuvat linnut raakkuvien ja livertävien sijasta. 
    Silti on ilo olla kotona. Tietää missä kaikki tavarat ovat ja oma sänky ja oma nojatuoli ja omat värit ja tuoksut ja pienet muistoesineet kuin turvapeittona, johon voi kääriytyä. Ja keskusta. Torilta ja kauppahallista tuoretta syötävää, kahvilat, jokiranta, kirjasto ja kaikki tuossa auki kun avaa sylin.
    Borta bra men hemma bäst, there's no place like home jne.

Ns. residenssijakso onnistui toki siltä osin kuin pitikin. Toivuin leikkauksesta, luin, tietenkin kirjoitin. 
    Ja katsoin telkkaria.
    Minulla on viha/rakkaussuhde televisioon. Jota minun on vaikea pitää kiinni, jonka vuoksi en sellaista kirjoitustilaani kotiin missään nimessä halua. Väri-, ääni- ja tapahtumavyöryyn on helppo jäädä koukkuun. Mainosoksennusta aivoissa, sitcom- ja tositv-putkia, joiden jälkeen on limainen ja tahmainen olo kuin olisi katsonut vuorokauden nettipornoa tai käynyt läpi vanhojen Jallujen vuosikertoja. 
    Katsoin hyvien dokumenttien tai elokuvien sijasta paljon ruokaohjelmia, laihdutusohjelmia, tyyliohjelmia, mitä-tahansa-tositv-ohjelmia Jersey Shoresta Viidakon tähtösiin. Niin ja 4D 5D 666D -"dokumentteja", joilla on nimiä kuten "Isäni on raskaana", "Tuhannet amerikkalaismiehet haluavat rakastella robotin kanssa", "Söin itseni hengiltä", "Nörtistä tissimalliksi", "Tahdon täydellisen alapään", "Karvaiset lapset", "Rakastuin sisareeni", "Kannibaalin tunnustukset", "Riippurintaiset miehet" ja muuta mukavaa. 
    Jotenkin silti kaiken neonvärieritemeren keskellä tuskallisimmalla tavalla huonoin katsomani sarja oli tällä kertaa jenkkireality Gigolot, joka kertoo mukahumoristisen mukapehmopornoisesti mieshuorista Las Vegasissa. Kundit ja sedät ovat ohjelmassa niin käsittämättömän epäviihdyttäviä, kuivia, rumia ja etenkin typeriä, että vaikea ymmärtää kuka haluaa maksaa tuollaisista. Tai katsoa heistä tehtyä ohjelmaa.

✰

P.S. Jossakin kirjoituksessa mainitsemani Parnasson arvion Valkoisesta valosta voi nyt lukea netissä TÄÄLTÄ.

Muutakin mukavaa on tulossa, mutta siitä lisää myöhemmin!

Kofeiinille altistettu hämähäkki

Ihmiset kirjoittelevat nettiin kesämenoistaan, meilaavat, tekstaavat. Joku voi soittaakin, mutta ei minulle. Ne, jotka eivät jaa kokemuksiaan, kokevat niitä jossakin. Ainakin kuvittelen aina että kaikki muut. 
Minä makailen sängyllä ja kuuntelen sadetta. Kun omat uudet sanat hyökyvät niin lähelle, että niitä ei voi enää väistellä, rakennan arjen niiden ympärille enkä päinvastoin. Sen sijaan, että kirjoittaisin ideasta ensimmäiseksi tai toiseksi tai edes kolmanneksi mieleen tulevalla tavalla, menen hahmojen ja asioiden sisään, hidastan jokaisen sekunnin, katselen ja kuuntelen ja elän ne. Vasta sitten tyhjyys alkaa saada muotoa.

Tapoin aamulla hyttysen huomaamattani. Säikähdin, kun sormeni olivat veressä. Mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän harmittaa kuinka paljon on nuorena sotkenut itseään ja todennäköisesti lyhentänyt elinaikaansa. Huvittavaa kuinka moukarimaisena vakavan sairauden pelko iskee aamuyön tunteina. Pimeinä hetkinä en muista tai välitä, että olen jo vakavasti tai vähemmän vakavasti sairas. En tosin niin, että se uhkaa henkeäni. Tällä hetkellä. Tietääkseni. Onpa vain yksi taakka lisää kymmenien muiden lisäksi. Pelkoja pelkojen päällä, labyrintit ja psyyken arkeologiset kerrostumat, puunrungon vuosirenkaat kuin liikaa kahvia vetäneen hämähäkin kutomia.

Vampyyrisodasta Diapam-purkkiin

Olin viime yönä unen vampyyrisodassa Vampira/Elvira. Kerrankin ehdin nukkua unen loppuun asti niin, että heräsin vasta kun olin jo hoitanut tehtäväni 1970-luvulla siten, että ainoa todiste mikä minusta jäisi jäljelle olisi mustavalkoinen pin-up-kuva vampyyrilehdessä vuonna 1984. En kuitenkaan piinaa ketään henkilökohtaisilla tulkinnoillani unesta, vaan kerron eilisestä.

Uusin Parnasso tipahti postiluukusta, siinä on oivaltava ja hyvin perusteltu kritiikki kirjastani. Kuulin samaan syssyyn myös toisesta, kiinnostavasta ja yllättävästä, kuitenkin täysin loogisesta maininnasta. Valkoisesta valosta on juttua Proviisorissa, joka on farmasia-alan ihmisten ammattilehti. Suora sitaatti suosituksesta: "Lääkkeet ovat olennainen osa tarinaa." Se on täysin totta, monella eri tavalla.
    Olen imarreltu, että sain siltä suunnalta positiivista huomiota. Lähinnä sen vuoksi, että pyrin olemaan kirjoissani tarkka yksityiskohtien paikkansapitävyydestä. Lääkeasioissa olen erityisen tarkka. Miksi? Koska ne ovat olennainen osa suomalaisen ja länsimaisen ihmisen arkipäivää.     
    Pelkästään masennuslääkkeitä syö puoli miljoonaa suomalaista. Arviot psyykenlääkkeiden käytöstä kaiken kaikkiaan vaihtelevat kuudestasadastatuhannesta miljoonaan. Kun tilastoihin lisätään erilaiset kipulääkkeet, jotka ovat luonnollisesti osa kivusta kertovaa kirjaa, en lähde edes arvailemaan käyttäjien määriä. Ja tuossa on vasta pari lääkeryhmää. 
    Kokonaan oma keskustelunaiheensa on kirjoissanikin kuvattu lääkkeiden väärinkäyttö, jonka ei muuten edes tulisi liittyä joka ainoa kerta keskusteluun kivun tai mielialahäiriöiden lääkehoidosta.
  
Lyhyemmin ilmaistuna: en ole kaihtanut lääkkeiden käytön kuvaamista kirjoissani, ja olen ottanut selvää yksityiskohdista. Ketään nimeämättä voin sanoa, että kaikki suomalaiset kirjailijat eivät lääkkeisiin liittyen ole. 
    Toki paria supersankaria lukuunottamatta kaikki kirjailijat tekevät virheitä, mutta - yksityiskohdat on nykyään niin helppo tarkistaa netistä, että on sääli jos niitä jää kirjaan asti. Ei se aina ole kuolemanvakavaa, huolimattomuuslipsahdukset menevät joskus ohi kustannustoimittajiltakin. Itselläni esim. häviää Käärmeenpesässä yksi kerros kerrostalosta, eikä tosiaan tarkoituksella.    
    Olen empaattinen ja ymmärrän inhimilliset erehdykset. Silti sieluun yksinkertaisesti sattuu, jos törmää realismiin pyrkivässä kirjassa Diapam-purkkiin. Ja em. Käärmeenpesän ilmestymisaikoihin 2007, jolloin retkahdin vetämään viimeiset törkeät kännini, menin tietenkin humalaisen kohteliaaseen tapaan myös mainitsemaan asiasta eräälle dekkarikirjailijalle. Joka puolustautui ja väitti kivenkovaan nähneensä eräässä yhteydessä nimenomaan Diapam-purkin. Mahdotonta.
    Joku on tietenkin voinut nähdä purkissa bentsodiatsepiineista juuri diatsepaamia, mutta purkin kyljessä on silloin lukenut esim. Stesolid. Nimittän Diapamit ovat aina olleet lätkissä, joten ihminen voi nähdä Diapam-pakkauksen, ei purkkia. Toki ilmaisu voitaisiin löyhästi sallia, mikäli joku kuvaisi hahmoa, joka säilyttää Diapamejaan vaikka Tenox- tai Multivita-purkissa, mutta se on eri asia. Hymiö.
    Tämä on saivartelua, tiedän, mutta kun olen törmännyt joko Diapam-purkkiin tai epämääräisemmin pamipurkkiin todellakin useammassa kuin yhdessä kotimaisessa kirjassa. Aargh. KVG, please. Hymiö.

✰

Kauniita kesäpäiviä! Ja älä syö turhaan lääkkeitä, mutta muista että eniten kärsivä ei saa kirkkainta kruunua. Hoitamaton kipu lisää kipua. Ei kuvainnollisesti, vaan konkreettisesti. Ja vain otettu lääke auttaa.

P.S. Tänä kesänä on ainakin täällä Satakunnassa järkyttävä määrä hyttysiä. Joukossa on myös suurempia yksilöitä kuin ennen, ja ne iskevät parvissa härskimmin kuin yleensä. Olen yliherkkä elämän lisäksi kaikenlaisten hyönteisten pistoille, joten onneksi on allergialääkkeitä.