Läskistä, abjektista ja vielä lisää ironisesta diggailusta - eli Dr. Philin pimeämmällä puolella

Piti kirjoittaa blogiin heti koneen avattuani, mutta ajauduin ensin kommentoimaan toisen kerran pitkähkösti Teemu Helteen Romaanihenkilö ei käy paskalla -postaukseen.
Koska olen eri mieltä. Ja taas toisaalta täysin samaa mieltä, kuten jälkimmäisen vastaukseni lopusta huomaa.

Eritteistä, toiseudesta, mentaalihygieniasta, jungilaisesta varjosta ja pimeistä puolista puheen ollen: vietin aamun lukien Lenore Terrin teorioita tukahdutetuista muistoista, jatkaen omiin mielleyhtymiini, kuten että läski (eli kulttuurin määrittämä ylimääräinen rasvan määrä ihmisessä) on jo pitkään ollut abjekti, johon ulkoistetaan kaikki elämän hankaluudet ja hämäräsolmut. Jos laihdun niin ja niin monta kiloa, niin kaikki muukin paha lähtee pois. Ja että ehkä jotkut eivät alitajuisesti halua laihtua, koska tietävät salaa itseltään, että ns. ylimääräinen kehossa on todellisuudessa ylimääräistä mielessä tai elämässä, jonka joutuisi myöntämään jos pääsisi tavoitteeseensa, joka on jotenkin karmiva sana: ihannepainoonsa.
    Sen jälkeen mietin sitä, että kuinka kieroutunutta on, että yks mun kaveri ajatteli noin jo 9-vuotiaana, että rakas jumala, jos en olisi läski niin, jos vaan laihdun, niin... Se päättyi siihen, kun hän ensimmäisen kerran elämässään "onnistui" lapsena alkaneessa laihdutuskuurikierteessä ja 17-vuotiaana anorektikkona tajusi, että on onnettomampi kuin koskaan. 
    Ei se itse asiassa päättynyt siihen, mutta ainakin toimintaan tuli tuolta osin rationaalisuus mukaan. Toisaalta, älyllistäminenkin on defenssi. Samoin kuin projektio. Mistä tulikin mieleeni, että mitenköhän kaverillani nykyään menee? Kuulemma vaihtelevasti, mutta ainakin kaikkien erilaisten syömishäiriöiden muotojen jälkeen hän väittää, että se osa elämää on suht hallussa.

Mutta kavereista omaan aamuuni. Mieheni huuteli keittiöstä jotakin vitsikästä. Kun hän toi kahvia, sanoin mietteliään näköisenä: - Hitsi me ollaan erilaisia aamuihmisiä. Sä niinku hölmöilet ja mä täällä vaan mietin niin sanotun läskin kollektiivista abjektiutta.
    Mies saattoi yskäistä ennen kuin sanoi: - Niin just. Ja vartti sitten sä puhuit siitä kuinka sun pitäis alkaa julkkisbloggariksi.

Niinpä. Ja minkä julkkisbloggarin maailma minussa menettääkään. Minusta tulisi ehkä tosi hyvä Suomen Perez Hilton. Aamulla (jonka itse kuvittelin muodostuneen lukemisesta ja syvällisestä pohdiskelusta) pohdiskelin ääneen esim. sitä, että miksi en kirjoita siitä kuinka outo kuono Jon Bon Jovilla on nykyään mahdollisten plastiikkakirurgisten operaatioiden jälkeen. Ja Mikko Alatalo, voi Mikko Mikko. Mikä se nenäjuttu oli Juicen kuoleman aikoihin? Nojoo. Ehkä pitää vähän vielä petrata ennen kuin suunnittelen uutta uraa.
    Sitä paitsi olenhan päättänyt, etten enää diggaile mitään ironisesti. Koska kaikki mitä tekee, muuttaa ihmistä. Olen liian monta kertaa nähnyt kuinka joku diggailee jotain ironisesti ja huomaa jonkin ajan päästä olevansa imaistu sisään johonkin kulttiin. Silleen, että onhan toi Rikoo on riskillä ruma itse asiassa oikeesti melko menevä ja hauska ralli. Tai että aloittaisi ironisena julkkisbloggarina, ja huomaisi jonkun vuoden päästä olevansa Seiskan viihdetoimittaja. Tosissaan.
    Vähän vakavammin: uskon ihan oikeasti siihen, että ns. viileän etäisyyden pitäminen on lopulta melko hankalaa, pitkällä tähtäimellä. Aika moni tuntee jonkun nuorena jonkin sortin taiteilijaksi halunneen, joka meni porvarillisiin päivätöihin vain "vähäksi aikaa", ikään kuin välivuotta pitämään. Ja sitten onkin jo eläkkeellä. Eikä se oikeastaan edes haittaa enää, koska itse asiassa kesäteatterissa käyminen on ihan kivaa, nää näytelmäthän on hei oikeesti hauskoja jne. Vaikka aluksi sinne oli pakko mennä, koska "tiedäthän sä meidän pomon".
    Mistä tuli mieleen, että kuinka moni ns. tosimies käy teatterissa verukkeella muija pakotti, koska ei kehtaa myöntää että pitää jutusta itse. Kun taas toisaalta tietynlaiset naiset usein tyttöystävävaiheessa esittävät (tai luulevat itsekin) pitävänsä konsolipeleistä tai miehen kuuntelemasta rock-musiikista, kunnes asemansa vakiinnuttamisen jälkeen jankuttavat miten lapsellista toi on hei, aikuinen mies jne jne.

Jos tällä postauksella jotain sanomaa on, niin se, että älkää esittäkö. Koska olette ainutlaatuisia ja juuri tarpeeksi hyviä ja kiinnostavia ja puoleensavetäviä sellaisena kuin olette. Ihmisestä tulee ruma, kun se on olevinaan jotain muuta kuin todellisuudessa on. 
(Paitsi jos kokee todellisen minänsä olevan esim. pedofiili-raiskaaja-sarjamurhaaja: älä ole "oma itsesi", hanki apua.)

P.S. En kirjoita tätä tuonpuoleisesta, eli leikkaus meni siltä osin ok. Jos en parantunut, niin en siis kuollutkaan. Mahdolliset huonot ja sekavat nettikirjoitukset laitan toipilasajan piikkiin.

Hauskaa kuin hautajaiset tai pino halkoja

Jalkaleikkaus ei käsittääkseni tarkoita sitä, että minulta leikattaisiin jalkaa irti. Tai päätä. Teen silti epävirallisen testamentin ja hautajaistoiveet aina jopa pienehkön toimenpiteen takia. Kuten viisaudenhampaan poiston. En omista mitään, mutta muuten vaan.
    T: Drama Queen Kuisma. Toivottavasti leikkauksesta toipumisen jälkeen vähemmän Quasimodo-Kuisma, jos vaikka ontuminen lakkaa. Olisi yksi kahdestakymmenestä oireesta/sairaudesta/oireyhtymästä hoidettu. Tosin vasta toisen jalan suhteen.

Välillä tuntuu, että olen oppinut muutamassa vuodessa tosi-tv:stä enemmän kuin tuhannesta kirjasta. Koska en esitä väitteelleni mitään perusteita, se jää latteaksi. Huonot tv-sarjat kelpaavat myös. 
    Olen ääri-ihminen. Luin lehdestä. Joko vanhoja taide-elokuvia tai kunnon paskaa. Ei mitään siltä väliltä. Enkä diggaile asioita (enää) ironisesti; jokin joko viihdyttää tai sitten ei. Mitä väliä miten tai miksi. Muistan ajatelleeni samaa lukiessani teini-ikäisenä Kalevalaa vessassa. Hupiini. Olen niitä ihmisiä, jotka kylässä katoavat ensimmäisen julkaisun taa, koska kaupan kanta-asiakaslehti nyt on vaan niin kiinnostava.
    Kenties sille on syynsä, että kohkaan usein kuinka kannattaa varoa mitä diggailee ironisesti, koska jossain vaiheessa huomaa diggailevansa sitä tosissaan. Sama pätee niin koko Helena Blavatskyn tuotannon lukemiseen kuin Bravo-kanavan Perfect Housewives -imperiumin joka solun kyttäämiseen. Mieheni auttoi minut tosin viinan lisäksi irti Kauniista ja Rohkeista sekä Seiska-lehdestä jo vuosia sitten. Se oli kaunis teko. Olin diggaillut kaikkia niitä ironisesti vähän turhan kauan.
    En tiedä onko nykymeno täysin absurdia, vai tuntuuko se siltä vain länsimaisen sukupolvi X:n edustajasta vuonna 2013. Ainakin koen oloni juuri nyt hyvin epäsuomalaiseksi, koska en seuraa (enää) kumpaakaan, jääkiekkoa tai Euroviisuja. Kuten aikaisemmin kirjoitin, jokin joko viihdyttää tai sitten ei.

Terapeutti kysyi taannoin, olenko kesäihmisiä. Vastasin: - En. Sitä seurasi ainakin seitsemän minuutin hiljaisuus. Terapeutit, jotka pitävät kelloa näkyvillä, ovat melkein yhtä ärsyttäviä kuin ne, jotka ovat piilottaneet sen asiakkaalta.

It's My Party and I'll Cry If I Want To

Pari päivää sitten koin hetkellisen mielenhäiriön: kaikki oli jonkin aikaa todella hyvin. Eikä kyse ollut migreenin aiheuttamista esioireista, joista yksi on perusteeton euforia. Uuden tarinakyhäelmän (vielä heppoiset) raamit tuntuivat fantastisilta. Nautin jopa auringonvalosta. En tuntenut inhoa läheskään kaikkia ihmisiä kohtaan. Tulevaisuuskin näyttäytyi jokseenkin mielekkäänä. Ja musiikki kuulosti paremmalta kuin kuukausiin. 
    No okei, valehtelin alussa, kyse oli todennäköisesti vähän epätyypillisemmän ja laimeamman migreenin alustuksesta, jonka ansiosta ajauduin lueskelemaan netistä niin sekavia sivuja niin laajalti, että olisi voinut kuvitella minun harkitsevan seuraavaa siirtoa Ultran kolumnistina. Sen jälkeen uni tuli väliin. 
    Herättyäni hienot työsuunnitelmat tuntuivat typeriltä. 
    Ja vitutti. 
    
Tänään vituttaa vielä enemmän. Eikä edes se, mikä viime aikoina on aiheuttanut eniten harmia, eli ajautumiseni jonkinlaisen Mielevä hidalgo don Quijote Manchalaisen asemaan, vaan PMS. Joka vituttaa siksi, että silloin vituttaa. Olen turvonnut ja kiukkuinen ja bonuksena jalka on perkeleen kipeä. Sen lisäksi minulla on fibromyalgikoille tuttu saunakrapula. Mitäs läksin, tiedän, mutta pitää käydä saunassa vielä kun voi. Leikkaukseen ei ole enää pitkä aika. Sitä ennen ehtii olemaan ainoastaan PMS, migreeni, menstruaatio, migreeni ja pari stressaavaa päivää.
    (Ajattelin nuorempana että kuukautisista puhuminen on feminististä, siksi se on jäänyt tavaksi. Pahoittelen.)

Huomenna voin rauhassa juhlia fibromyalgiapäivää, koska äitini on matkoilla ja isoäidit manan majoilla. En myöskään itse ole äiti, ja anopin luona käytiin pullakahvilla jo eilen.

P.S. Tuohon yhyy-kohtaan olisi ollut tyylikästä lopettaa, mutta pakko jatkaa. Kertoakseni että romaanikässärin rakennustyömaalla on vakavasti otettava työnimi jo tässä vaiheessa, mikä on harvinaista. Juuri nyt tuskailen henkilöjen nimien kanssa. Otan, ja olen kaikissa romaaneissani ottanut ne etymologioineen jne. vähän turhankin vakavasti. Vakava mikä vakava. Korvaan sen olemalla kotioloissa välillä turhankin Pulttibois-henkinen. Se on toinen kärsimyskertomus, jota ei kerrota koskaan toiste, vaan ainoastaan jätetään kertomatta. 

P.P.S. Jos olet jostain perverssistä syystä kituuttanut tämän bloggauksen läpi tänne asti, olet luultavasti huomannut, että ei minua varsinaisesti edes vituta. Ja sekin vituttaa vähän. 

Frida Kahlon itsemurha

Otsikko on harhaanjohtava. Se on vain yksi hakusanoista, joilla joku on päätynyt blogiini. 
Otsikko on vain osittain harhaanjohtava, koska kokosin muutamista hakusanoista runosen. Samalla rivillä olevat ovat autenttisia hakuja, välimerkit olen lisännyt itse. 

✰

Virkkaava tyttö unessa

Uskomattoman kaunis nainen.
Asfaltin harmaat hiukset,
kirjan hahmoihin kiintyvä,
säkenöivä ihminen,
asosiaalinen persoonallisuus,
aurinkoihottumaa,
Marilynin perse.

Hullu naapuri hakkaa vasaralla
maailmanlopun jälkeen,
hurme ja veri, vaahtera.
Kenen aika 
sateisten päivien jälkeen?
Miten teen maitopurkista lintulaudan?

Koira kisakatsomossa, 
laihduttajan paras ystävä. 

Tuuli katupölyä, 
sanat 
ruohoa lunta,
yön valtakunta.